Ilmastopolitiikkaa, energiapolitiikkaa vai vain politiikkaa

21.3.2014 7.52 | Ahti Martikainen

Kun Eurooppa-neuvosto vahvisti keväällä 2007 komission esittämän 20-20-20 tavoitteen eli tavoitteen pienentää päästöjä 20 %, tuottaa uusiutuvaa energiaa 20 % ja parantaa energiatehokkuutta 20 % vuoteen 2020 mennessä. Nyt yhä useammat ovat joutuneet myöntämään, että pitkän talouskasvun huumassa tehty hauska numeroleikki ei todellakaan toiminut, kun vuonna 2008 alkanut talouskriisi jatkuu edelleen.


Jostakin käsittämättömästä syystä monet pitävät edelleen tätä pakettia onnistuneena, vaikka se ei olekaan vähentänyt CO2-päästäjä, on maksanut järkyttävän paljon ja siirtänyt osaltaan sekä työtä ja kasvihuonekaasuja Euroopasta muualle.  Onnistumista perustellaan usein sillä, että uusiutuvan energian ala luo uusia työpaikkoja, eikä se niin haittaa, jos vanhoja teollisuustyöpaikkoja lakkaa tai siirtyy muualle. Kyllä se haittaa, sillä lakkaavat työpaikat ovat markkinaehtoisesti syntyneitä ja uudet perustuvat poliittisiin tukiin.

Monet pyytävät ottamaan esimerkkiä Saksasta, joka on kuulemma omalla energiewendellään loistava esimerkki politiikan onnistumisesta. Viime vuonna  Saksa käytti aurinko- ja tuulienergian tukiin yli 20 miljardia euroa. Saksan C02 päästöt ovat viimeisen kolmen vuoden aikana joka vuosi olleet edellistä suuremmat, koska hiilivoimaa käytetään enemmän tasaamaan tuulettomien päivin huippuja. Uusia työpaikkoja on syntynyt uusiutuvan energian alueelle 380 000, mutta samaan aikaan kalliimpi energia on vähentänyt työpaikkoja niin perinteisellä enrgiasektorilla kuin muualla teollisuudessa. Ilman noita työpaikkojen vähennyksiä, jokaista uutta työpaikkaa on siis tuettu yli 50 000 eurolla. Ja tästä luvusta puuttuvat vielä mm. kustannukset, joita on tarvittu siirtoverkkojen rakentamiseen.

Hulluinta tässä on se, että tuettu uusiutuvan energian tuki on johtanut osaltaan siihen, että päästöoikeuksien hinta on laskenut ja itse asiassa poistanut päästökaupan markkinaehtoisen ohjauksen. Politiikka siis kannustaa käyttämään eniten päästöjä aiheuttavia tuotantomuotoja. Hyvää varmaan tarkoitettiin, mutta pieleen meni. Energiasiat ovat monimutkaisia ja vaikeasti ennakoitavia, mutta menneistä virheitä on pakko ottaa oppia seuraavalle kaudelle.

Kuluvan vuoden tammikuussa komissio julkaisi vuoteen 2030 ulottuvan energia- ja ilmastopolitiikan ja siihen liittyvän lainsäädännön valmistelun. Alustava tavoite on, että päästöjä vähennetään 40 % verrattuna 2005 tasoon ja EU-tasolla tavoitteena on 27 %:n tason saavuttaminen uusiutuvassa energiassa. Hyvää tässä ehdotuksessa on ainakin se, että se on yksinkertaisempi ja siitä puuttuvat toisiaan vastaan toimivat ristiriitaiset ohjauskeinot.

Ehdotus on laadittu varmuudella ennen Krimin kriisiä. Ehdotuksen lopulliseen muotoon vaikuttavat varmasti myös tulevat parlamenttivaalit ja niiden vaikutukset niin parlamenttiin kuin myöhemmin komissioon. Se mikä on varmaa, niin energian hinta ja saatavuus ovat jatkossakin keskeisiä tekijöitä eri alueiden kilpailukyvyn vertailussa. USA hyötyy nyt halventuneesta energiasta liuskekaasunsa ansiosta, Eurooppa kärsii edelleen taloustaantumasta, Kiina ja Intia panostavat edelleen vahvasti hiilivoimaan ja  Venäjästä en nyt sano mitään. Eurooppa ei yksin voi tätä maailmaa pelastaa, sillä tällä hetkellä EU-alueen päästöt ovat  11-12 prosentin luokkaa ja arvion mukana vuonna 2030 enää 4-5 prosenttia.  

Esimerkkiä pitää näyttää muille, mutta ei millä hinnalla tahansa. Eikä Suomella ole mitään hävettävää, sillä tällä hetkellä olemme EU-alueella kolmannella tilalla uusiutuvan energian käytössä, energiatehokkuutemme on varmasti maailman huippuluokkaa.  Hyvän energiapolitiikan tulee johtaa ilmaston kannalta positiivisiin tuloksiin, mutta se ei saa tuhota työpaikkoja, kilpailukykyä ja omavaraisuutta. Näitä asioita kannattaa tentata omilta eurovaaliehdokkailta, sillä ne ovat ehkä keskeisin vaaliteema toukokuun vaaleissa.